Vanha paikka, gamla platsen

On vierinyt monta vuotta siitä, kun viimeksi käynyt lapsuudenkodissani. Vanha paikka, sanottiin tai kuten me lapset, gamlaplatsen. Talo on ollut tyhjillään, siitä asti kun sieltä monta kymmentä vuotta sitten muutimme pois.
Toki siellä nuoruudessamme kävimme viettämässä kesälomaa, siskoni ja minä.  Monta hauskaa ja jännittävää hetkiä on jäänyt mieleen.

 Niin olivat maisemat muuttuneet, että lähes ajoin ohi!  Ei ollut enää latoa tien vieressä. 

Silloin ennen ei ollut näitä koivujakaan!

 

Ei ollut enää naapurin taloa, ei navettaa.  Mänty vain yksinään kasvoi paikalla, jonne pikku tyttönä,
nukke kainalossa,  monet kerrat kipitin naapurin tätejä katsomaan.

 Jotakin tuttua sentään, pihan toisella puolella näkyi  tuttut rakennukset. Heidän pihallaan tapasin naapurit.
Vielä kasvot tunnistin, samoin he minun.  Äitini näöstä, kuulemma.

Kotipiha oli tietenkin ruohottunut, mutta koti oli vielä pystyssä.
. 

 Luonto oli näet kasvattanut hyvät tukipuut, ei pääse talo kaatumaan!

 Kaivo oli piiloutunut koivujen taakse. Tuolta on monet kerrat nostettu vettä ämpärillä ja viety tupaan.

 Näiden puiden välissä oli narukeinu, jossa me lapset ahkerasti keikuimme.

 Talon takana kavoi vielä sama kuusi, paljon korkeampana vaan.

Kaivonrengas oli oiva ruuansäilytyspaikka. Jääkaappia kun ei ollut. Kansi vaan päälle, etteivät metsän eläimet vieneet särpimiä. Mutta mistä tuo kuusi on jääkaappiimme ilmestynyt!

Leikkimökistämme on jäljellä enää muutama laho lauta.
Heti tulvahti mieleeni monet hauskat leikit siellä. Mökin katolta oli jännä hypätä alas!

Ja sitten sisälle, ovikin löytyi oksien takaa!  Lukkona toimi vanha rännin palanen.

 Talo oli vaatimaton, eteinen, sauna ja kaksi huonetta.  Hyvin siellä kuusihenkinen perhe asusteli.

  Eteisen vieressä oli kontuuri, pieni varasto ja tikkaat vintille. Vinttikin toimi varastona.

 Luulin löytäväni  merkkejä hiiristä, mutta ei näkynyt.  Eipä taida olla enää mitään syötävää täällä, tyhjässä mökissä.  Varoen piti kulkea, lattia saattoi olla jo laho.

 Huoneessa, voisiko sanoa olohuoneessa, oli keittiönurkkaus. Vesi tuli ja meni, kunhan kantaa jaksoi.

Monet keitot hellan liedellä äiti keitteli ja uunissa paistui hyvää kakkoa.

Toinen huone oli keittiön takana, vasemmalla ovi näkyykin. Oveen isä oli laittanut vanerin, sitä

me lapset saimme pitää liitutauluna. Ja paljon siihen piirretiinkin kuvia ja kirjoiteltiin.

 Toinen huone oli meidän lasten makuuhuone. Laverisänkymme oli vielä paikallaan.  Me kaikki neljä mahduimme  siinä nukkumaan, kunhan järjestys oli oikea.  Veli oli isolla puolella seinänvieressä, pisin kun oli ja isosisko hänen vieressään. Minä nukuin lyhyemmän laverin seinän puolella ja pikkusisko lyhyempänä reunimmaisena.   Kun jalat olivat kaikilla nurkkaan päin, niin emme potkineet toisiamme nukkuessamme.  Vanhemmat nukkuivat isommassa huoneessa.

 Huoneet lämmitettiin tietenkin puuuunilla ja mahtuihan huoneeseen vielä kaappi ja piironkikin.

 Säilytystilaa löytyi pienestäkin paikasta, kuten eteisen oven päältä.

Muistaakseni tässä säilytettiin liinavaatteita. nuo liukuovet olivat aika jännä juttu silloin,

 Vaikka paikka olikin muuttunut, oli silti tunne tuttu ja kotoinen.  Piha näytti kyllä paljon pienemmältä kuin silloin lapsena.  Monet leikit on täällä leikitty ja aina oli tuuletonta ja lämmintä, ainakin kesäisin. 

Talvella oli hyvät kelit hiihdellä pitkin hankikantoja.

Muistoja tulvahti tuolla reissulla mieleen.  Kotimatkalla pysähdyin kuvaamaan siltaa, jota niin usein olin koulumatkalla kävellyt. Keväisin silta peittyi tulvaveden alle, eikä tästä voinut kulkea.  Niinpä kevättulvien aikaan kävimme koulua pappa ja mamman luota. Heiltä oli kouluun vain muutama kilometri, kun kotoa niitä oli viisi.  Metsän poikki pääsi kylläkin vähän lyhentämään matkaa, piti vaan mennä sikatarhan ohi. Minua, pikkuista tyttöä välillä hirvitti, kun emakot tulivat katsomaan, että kuka tästä oikein kulkee!